Kohti Kargopolia
Matkaan lähdettiin syyskuun 1. päivänä ja yövyttiin Petroskoissa hotelli Fregatissa Äänisen rannalla. Ravintola oli pettymys: hienon oloinen ravintola tarjosi hidasta palvelua ja jäähtynyttä ruokaa.
Syyskuun toisen päivän aamuna lähdettiin Murmanskin valtatietä kohti Äänisjärven pohjoiskulmaa. Kargopolilainen pikkubussimme tankattiin Karhumäessä. Autonkuljettajamme Andrei näytti meille piikkilangalla yläosastaan koristellun muurin, jonka takana on Karhumäen tämänpäiväisten asukkaiden pääelinkeino: suuri vankila.
Karhumäki oli tuttu nimi monelle meidän ryhmän matkalaiselle, sillä sota-aikana suomalaiset olivat täällä: yhden äiti oli ollut lottana, toisen isä haavoittunut ja kolmannen koonnut haavoittuneita sairasjunaan.
Tie Karhumäestä Äänisen koillista laitaa Pudozhiin oli komea magistraali, jonka pintaa tiekoneet vielä silittelivät. Ketterä ajaa, vain parin sillanrakennustyömaan kohdalla piti väistää ja hiljentää.
Pudozhissa syötiin hyvää venäläistä arkiruokaa: salaattia, soppaa, kanaa ja perunamuusia. Jaloittelu suuntautui uuteen sinikupoliseen kirkkoon mäen päällä. Paikallinen pappi kaavun helmat ylhäällä tasoitti koneella pihan uutta hiekkapäällystettä.
Osa Pudozh-Kargopol -tiestä oli sileää vanhaa asfaltti, osa uutta hiekkatietä, osa vanhaa, mutta jännittävintä oli rymistellä rytmikkäästi betonilaatoilla päällystetyillä tieosuuksilla.
Illalla päästiin perille ja majoituttiin Kargopol-hotelliin, joka on siisti ja asiallinen, aivan kaupungin keskustassa. Illallisen jälkeen kävelimme heikosti valaistuilla kaduilla ja sen jälkeen joimme hotellin Jeger-ravintolassa liettualaista olutta, jonka merkki oli Canis Lupus ja etiketissä suden kuva.
Kargopolissa
Ensimmäinen Kargopol-päivä oli kylmä ja pilvinen. Tutustumiskierroksen aluksi ajoimme Onego-joen rantaan, mistä Kargopolin valkeat kirkot piirtyivät rantaviivaan.
Oppaamme Leonid on komea ja hauska vanha mies, valmistunut joskus Kiovan yliopistosta historian opettajaksi ja toiminut turismibisneksessä 1980-luvulta lähtien.
Vanhoista kirkoista vaikuttavin on Marian ilmestyksen kirkko: vanha kesäkirkko toisessa kerroksessa on museona. Valtava viisirivinen ikonostaasi kertoo ortodoksikirkon pyhistä ja opettaa uskoa vahvoin keinoin. Vaikuttavin oli 1,5×1,5 m -kokoinen ikoni, jonka avulla lukutaidotonkin on saanut selvää, miten syntisille ja pakanoille käy kuoleman jälkeen. Paratiisikin on kuvattu, mutta niin kuin aina: helvetin kauhuja on jännittävämpää katsella kuin taivaan riemuja.
Oshevenskin suuntaan tehty kiertoajelu avasi näkymiä tuhoutuviin ja tuhoutuneisiin pohjoisvenäläisiin kyliin. Rapistuvat kirkot ja raunioista kunnostettava luostari – hidasta on korjaaminen kun ei ole rahaa.
Oshevenskin kylässä on ulkoilmamuseo ja toimiva kylä. Tee ja piirakat valtavassa vanhassa tuvassa kirvoitti kielet ja virvoitti mielen. Uhkea sarafaanipukuinen Tonja-emäntä puhui kovaa ja korkealta, pohjoisvenäläisesti murtaen ja sitä oli vaikea ymmärtää.
Jokivarren maisema: valtavia harmaita hirsitaloja, asuinpuoli toisessa ja navetta toisessa päässä saman katon alla, joen rannassa rivissä harmaita saunoja, pihoilla syyskesän kukkia, kaalit, punajuuret ja piparjuuren kiiltävät lehdet kasvimailla.
Paluumatkalla Arhangelon kylän kirkossa ihailimme kattomaalauksia, joilla tänne karkotetut vanhauskoiset olivat kirkkonsa koristaneet, koska niitä oli ollut heidän eteläisissä kotikirkoissakin. Katto oli sininen taivas, johon on maalattu apostolit, enkeleitä ja serafeja.
Leonid piti tietokilpailuja Raamatun tarinoista ja ne voitti aina Eeva – Joensuun ortodoksisen seurakunnan diakoniatyöntekijä.
Syyskuun 4. päivä
Historiallisessa museossa oli esillä suolakeittimen pienoismalli: talvisaikaan Vienan meren äärellä keitettiin kohmeista merivettä niin kauan että jäljelle jäi vain suolaa. Se kuljetettiin jokia pitkin Kargopoliin purjehduskauden alettua. Iivana Julma oli myöntänyt Kargopolin kaupungille suolakaupan monopolin Venäjällä. Kargopolista suola kuljetettiin jokireittejä Vologdaan ja Moskovaan – sisä-Venäjälle. Suolakaupan aika 1500-1600-luvulla oli tämän kaupungin kukoistuskautta.
1700-1800- luvuilla Kargopolin kauppiaat tekivät metsäkauppoja. Kauppiaita oli muualtakin, sillä norjalainen Nils Wager on saanut nimensä historiaan: hänen entisen asuintalonsa seinässä on muistolaatta ”Wagnerin talo”. Kirjoitusvirhe laatassa on saanut paikalliset matkaoppaat keksimään tarinoita siitä, miten Richard Wagner on käynyt Kargopolissa. Kauppiaat rakennuttivat kymmeniä kirkkoja, joista osa rapistuu, osaa kunnostetaan ja joistain on vain kirkonpaikka jäljellä.
Kargopol liittyy myös Amerikkaan, sillä ennen kuin Venäjä möi Alaskan Yhdysvalloille 1800-luvun alussa, Baranov, yksi Alaskan venäläisistä kuvernööreistä, oli täältä kotoisin ja edelleen tärkeä merkkihenkilö. Baranov lähti kohti Alaskaa Siperiasta, missä oli hän tekemässä turkiskauppoja. Venäläinen vaimo ja lapset jäivät Irkutskiin. Baranovin alus kärsi haaksirikon matkalla Amerikan mantereelle ja hän seurueineen joutui odottelemaan saaressa kevätsäitä päästäkseen perille. Baranovin viiden vuoden pesti venyi 25 vuodeksi ja hän perusti uuden perheen intiaanipäällikön tyttären kanssa.
Tämän kaiken kertoi meille Kargopolin historiallisen museon viehättävä nuori opas Tanja. Baranovin patsas on Onegojoen rannalla kaupungin keskustassa, johon rakennetaan uutta kaupunkipuistoa.
Kansa muovaa, kutoo, värkkää, ompelee omat tarinansa ja tunteensa saveen, puuhun, kankaisiin. Bereginja-käsityökeskuksessa tarinat elävät ja niitä välitetään uusille sukupolville. Mekin yritimme Marinan avulla muovata perinteisiä savileluja. Muovaamamme 12 erilaista savikoiraa odottivat kuivumista pahvilaatikossa koko kotimatkan. Yläkerrassa oli esillä pietarilaisen taiteilijapariskunnan ja heidän lastensa töitä: maalauksia, uusiokäyttöön otettuja vaatteita ja tarvekaluja, tuohitöitä. Mistä tahansa voi tehdä melkein mitä vaan.
Bereginja tarkoittaa perinnehahmoa, isorintaista naista, joka pitelee ylös nostetuissa käsissään valkeita kyyhkyjä. Hameeseen on maalattu tähkä tai aurinko – hedelmällisyyden symboli. Toinen perinnehahmo on ”polkan” – kentaurihahmo: mies ja hänen hevosensa ovat kasvaneet yhteen.
Seurueemme miehet ja naisista Kaija ja Eeva viettivät iltapäivää kalalla. 100-hevosvoimainen moottori kuljetti isoa venettä pitkin matalaa, ruohotupsujen kirjomaa Latshe-järveä, josta kaupungin ohi virtaava Onegojoki saa alkunsa. Veneen omistaja esitteli lomakylänsä uutukaisia puisia vierasmajoja. Kalansaalis ei ollut kaksinen.
Jäähyväiset Kargopolille
Matkalla pysähdyimme kylissä. Sauninossa aivan lähellä kaupunkia olevan suuren puukirkon korjaus on kesken, mutta valtavat hirsirakenteet isossa eteisessä eli trapesassa olivat vaikuttavia. Taivaat-aihe kirkon katossa kuvasi kirkon oman pyhän apostoli Johanneksen elämää.
Krasnye ljady -kylä syntyi legendan mukaan siitä, kun sisä-Venäjältä tullut sotilaskarkuri löysi kauniin järven ja yhtä kauniin kylän tytön. Nyt kylä on tyhjä, mutta moskovalaiset hartaat harrastajat käyvät korjaamassa kylän kaunista 1700-luvulta peräisin olevaa kirkkoa. Laudoista tehty kupoli oli koottuna kirkon eteisessä, muutamaa lautaa vaille valmis. Sitten se puretaan osiin ja osat nostetaan – miten ihmeessä, tikapuita pitkin ja käsivoimin!? – ylös torniin kupoliksi ja lopuksi päällystetään peltilevyillä. (Miten pellit nostetaan torniin?)
Miksi kirkkoa korjataan kylässä, jossa ei asu enää ketään? Korjausryhmän johtaja selittää, että eihän pyramidien äärelläkään enää asu ketään eikä kukaan kyseenalaista niiden korjaamista ja kunnossapitoa.
Ljadiny uzori –kylä on asuttu, vanhoja harmaita puuleikkauksin koristeltuja taloja on korjattu, puutarhat rehottavat. Ihastuttava Nadja, kyläkoulun entinen opettaja, esittelee meille paikallismuseon, joka ennen on ollut hänen kotinsa. Talon rakenne on perinteinen eli toisessa päässä on asuinsijat, toisessa heinähuone ja sen alla karjasuoja. Nyt heinähuone on museona, jossa Nadja esitteli meille vanhoja talonpoikaistaitoja. Tuvassa on perinteinen venäläinen uuni. Kun uuni oli lämmityksen jäljiltä sopivasti jäähtynyt, sinne noustiin lämmittelemään – ikään kuin saunaan – ja sitten peseydyttiin uuniluukun edessä olevassa vesikorvossa. Nadja kertoi että leipälapiolla hoidettiin keskosia: lapsi voideltiin taikinalla ja nostettiin uuniin lämpiämään! Tuvan penkkejä peittivät värikkään räsymatot ja sänkyjä komeat tilkkutäkit.
Entinen kyläkoulu on museona. Nadja kertoi, miten 1990-luvun alussa, joka oli Venäjällä todella vaikeaa aikaa – sovhoosit lopetettiin, kyläläiset jäivät ilman työtä ja koululaiset olivat masentuneita ja levottomia – hän ryhtyi lasten kanssa kokoamaan tietoa entisestä elämästä ja elvytti perinteisiä käsitöitä. Tekemisen kautta lapset opettelivat jäsentämään maailmaansa osana sukupolvien ketjua. Lasten taidokkaita ja värikkäitä töitä oli esillä entisessä luokassa. Nadjan toiminta on toki tullut tunnetuksi: pöydällä oli venäläisistä ja ulkomaisista lehdistä lehtileikkeitä, joissa kerrottiin Ljadiny uzory -kylän koulun neuvokkaasta opettajasta ja lasten käsitöistä.
Nadjan värikkään kotitalon piharakennuksessa oli pitkä pöytä, jonka ääressä söimme ihanaa kotiruokaa: kurkkusalaattia, perunamuusia, haukea, piparjuurta ja perinteisiä makeita piirasia teen kera.
Illalla saavuimme pikkubussilla Kenozeron kansallispuistoon Morshtshihinskajan kylään ja asetuimme Kalastajatorppa-nimiseen kaksikerroksiseen puutaloon Lekshmajärven rannalla. Ateriointi oli parin sadan metrin päässä käsityötorpan tuvassa. Taas herkullista paikallista ruokaa: marinoituja sieniä, kaalisalaattia, perunamuusia ja paistettuja muikkuja. Lopuksi saunottiin ja rohkeimmat pulahtivat viileässä Lekshmajärvessä.
Pitkä retki Kenzeron kansallispuiston
Ajettiin pikkubussilla, käveltiin ja istuttiin soutuveneissä. Noustiin Maselgä-kylän kirkolle, joka on pyhitetty Aleksanteri Syväriläiselle. Se säilyi kohtalaisessa kunnossa neuvostovuosina ja nyt siellä pidetään palveluksia – parin päivän päästä on seuraava palvelus, sillä syyskuussa on Aleksanteri Syväriläisen muistopäivä. Timo ja Veikko pyysivät kirjoittamaan edesmenneitten sukulaistensa nimet, jotta heidän sielujaan
muistettaisiin Syväriläisen jumalanpalveluksessa.
Kenozeron puistossa on vedenjakaja, jonka toiselta puolelta Vilnojärvestä vedet laskevat Pohjoiseen jäämereen ja toiselta puolelta Maselgäjärvestä Laatokan kautta Suomenlahteen, Itämereen ja Atlanttiin. Tie kulki pitkin kannasta, joka kapeimmillaan on vain 8 m. Järvien pinta kannaksen eri puolissa on erilainen: Vilnojärven vedenpinta on 1,5 m korkeammalla kuin Maselgä-järven.
Riuskat puistonvartijapojat soutivat meidät kolme järveä yhdistävien lampien ja kapeikkojen läpi vesimyllylle, jossa oppaamme Natalia kattoi pihapöydälle leipää ja päällyksiä ja keitti yrttiteetä isossa kattilassa. Vesimyllyssä meille esiteltiin kahden rattaan toimintaa: toinen paukuttaa jyviä hiutaleiksi ja toinen jauhaa niistä jauhoa. Souturetkellä takaisin tajusin, etteivät vedessä kelluvat paksuvartiset oksat olleet koivuista vaan ulpukoiden juurakoita. Niitä on pitänyt repiä pohjasta, etteivät kapeikot kasvaisi umpeen.
Paluumatkalla satoiIllalla tattaria, possukastiketta, kurkkusalaattia ja makeita piirakoita, lakkoja ja saunan jälkeen kuoharia Kalastajatorpassa.
Kenozerosta Petroskoihin. Pysähdyimme Pudozhissa ostamassa eväitä ja kukkia Sandormohin joukkoteloituspaikalle, joka nyt on muistelupuisto. Muistokiveen on hakattu teksti: ” Ihmiset, älkää tappako toisianne”.
Kirjoittaja: Marja Jänis