Presidentti

Kuva: Presidentti Sauli Niinistö puhui VII Suomalais-ugrilaisten kansojen Maailmankongressissa Lahdessa. Kuvaaja Nikolai Gontar.
Kuva: Nikolai Gontar

Sauli Niinistö voitti presidentinvaalit. Muut ehdokkaat ja poliittiset puolueet loivat vain kehykset sille, mitä tapahtui.

Niinistön suosiolle on varmasti monta syytä, jotka liittyvät hänen persoonaansa ja sitten siihen, miten hän on presidentin virkaa hoitanut. Yksi asia on kuitenkin ylitse muiden ja se on Suomen suhde Venäjään. Hän on sillä alalla onnistunut, vaikka vastassa ovat olleet Suomen media ja suhdeboikottia Venäjään ajanut puoluepolitiikka, joilla on edelleen oma vankka kannattajakuntansa. On myös todettava, että eurooppalaisilta poliitikoilta ei ole paljoa julkista tukea Niinistölle herunut. Tällä kaikella tarkoitan paitsi Suomen suhdetta Venäjään niin erityisesti Niinistön suhdetta presidentti Putiniin.

Oli aika rohkea temppu ilmoittaa samaan aikaan kun pääministeri Stubb oli sitonut Suomen Euroopan Unionin pakotepolitiikkaan, että hän, siis Niinistö, tulisi tapaamaan presidentti Putinia, mikäli Suomen etu niin vaatisi. Ja Suomen etu näytti niin vaativan.

Niinistö on pitänyt Putin-kontaktissaan hyvän huolen siitä, että Suomen linja on säilynyt selvänä. Suomi on osa Euroopan Unionia ja siinä mielessä Suomi on ollut EU:n pakotepolitiikan takana. Hän on myös todennut, että Suomi on ollut laatimassa pakotteita, koska Suomi ei hyväksy Krimin valtausta ja sotatoimia Itä-Ukrainassa. Yhtä tärkeää hänen sanomakseen on toteamus, että nämä erimielisyydet, jotka siellä ovat yhä olemassa, on eristetty. Ne on keskusteltu selväksi.

Alun pitäenkin oli selvää, että mikäli Suomi omaisi mitään liikkumavaraa eurooppalaisessa ja maailmanpolitiikassa, niin avain siihen olisi suhde Venäjään ja Putiniin. Niinistöä on epäilemättä auttanut se tosiasia, että Saksan voimakas liittokansleri Angela Merkel menetti omasta aloitteestaan toimivat suhteet presidentti Putiniin ja presidentti Trumpiin. Lisäksi hänen sisäpoliittinen asemansa heikkeni huomattavasti maahanmuuttolinjausten takia ja vaalitulos vahvisti tätä alamäkeä. Brittien Venäjä-suhde on etupäässä diplomaattien karkotuspolitiikkaa, joten brititkään eivät ole olleet kovin vahva vaikuttaja tällä saralla. Lisäksi brexit on ollut omiaan viemään britit neuvotteluprosessiin, joka vie kaiken huomion. Presidentti Trump on taas amerikkalaisen pakkopaitapolitiikan vanki, ja tuskin uskaltaa vilkaistakaan Venäjän suuntaan. Jäljelle jää Ranskan presidentti Macron, jonka päähuomio on kuitenkin Euroopassa ja siinä, että hän kykenee jatkossa pitämään niinistömäisen vaaliyhdistyksensä kasassa. Presidentti Niinistöllä on siis ollut pelin paikka ja hän on tämän tilanteen hyödyntänyt Suomen eduksi.

Putin-kontakti on luonut edellytykset asialinjalle Niinistön suhteissa Kiinan ja Yhdysvaltain johtoon.

Turvallisuuslinjauksissaan Niinistö ei ole halunnut sitoa käsiään, mikä on ainoa oikea politiikka jännitystäyteisessä maailmassa, jossa tilanteet ja kumppanit näyttävät vaihtuvan tuhka tiheään. Oma puolustus on kaikkein keskeisin kysymys ja siinä presidentti Niinistö on antanut tilaa ministeri Jussi Niinistölle ja sotilaille. Välillä on vaikuttanut, että viimemainitut ovat vieneet presidenttiä omien poliittisten päämääriensä suuntaan, mutta sitten ajan kanssa tilanne on saatu vakautettua UTVAn puitteisiin. Presidentti on myös lausunut, ettei hän anna Suomen aluetta vieraiden valtioiden intressien ajamiseen, joka viittaa Suomen alueella tapahtuviin sotaharjoituksiin ja niitä säätelevään isäntämaasopimukseen.

Vaalikampanjassa oli mukana myös Suomen suhde Euroopan Unioniin. Tämän on katsottu kuuluvan pääministerin rooteliin ja presidentti ei ole enää osallistunut EU:n huippukokouksiin. Presidentti tapaa kuitenkin EU-maiden poliittista johtoa säännöllisesti ja turha tehdä näistä vierailuista vain muodollisia tilaisuuksia. Niidenkin jatkuvuus ja kiinnostavuus muille partnereille riippuu niiden substanssisisällöstä. Presidentillä on siis hallussaan bilateraaliset suhteet Euroopan Unionin jäsenmaihin. Lisäksi Niinistö on ottanut voimakkaasti kantaa EU:n puolustusyhteistyön kehittämisen hyväksi. Niinistö on korostanut voimakkaasti presidentin ja pääministerin yhteistyötä näissä asioissa. Pääministereiden välillä on ollut varmaan eroja tässä suhteessa, mutta Niinistö ei ole niitä julkisuudessa korostanut, vaan ollut lojaali pääministereille.

Suomen sisällissodan muistelun yhteydessä on tullut esille paitsi Venäjän niin myös Saksan ratkaiseva rooli. Nyt haetaan faktoja ja sitä kautta sovintoa ja se on oikein. Pisteet hallitukselle ja kaikille eduskuntapuolueiden puheenjohtajille, jotka kävivät vuorollaan lukemassa heille kirjoitetun evankeliumin. Saksan kohdalla on syytä muistaa, että toisin kuin Helsingin Sanomat kertoivat, niin valkoiset eivät vapauttaneet Helsinkiä, vaan sen teki Saksan Itämeren divisioonan komentaja kreivi von der Goltz ja hänen sotilaansa. Valloitettuaan Helsingin von der Goltz ilmoitti Väinö Tannerille, että hänen puoleltaan ei ole estettä sosiaalidemokraattien uudelleen organisoitumiselle. Samoin hän salli Mannerheimin ratsastaa valkoisen armeijan johdossa Helsingin voitonparaatissa.

Suomi haki Saksasta kuningasta vielä samana päivänä, kun Saksa haki aselepoa länsirintamalla. Tämän kaltaisiin riskeihin ollaan menty aikaisemmin. Ollaan Euroopan reunalla ja luullaan, että varaa on. Faktojen osalta luin juuri eräästä sinänsä myönteisestä teoksesta, että Yhdysvallat ja Englanti tunnustivat Suomen itsenäisyyden Versaillesin rauhankonferenssissa toukokuussa 1919. Fakta on, että nämä maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä, mutta rauhankonferenssin ulkopuolella kokoontuneessa ulkoministerikonferenssissa. Jos kerran faktantarkistuksesta pidetään niin kovaa meteliä, niin ollaan sitten tarkkoja, koska sillä, niin kuin asiat ovat, on merkitystä.

Saksa on Suomelle tärkeä kumppani. On syytä muistaa, että niin kuin tuli, se on hyvä partneri mutta huono isäntä. Siitä meillä on historiallista kokemusta. Sama koskee Venäjää. Jättäkäämme Venäjä venäläisille ja pitäkäämme Suomi suomalaisilla. Nämä ovat haasteita, joita nyt toiselle kaudelle lähtevä Niinistö tulee matkan varrella varmasti kohtaamaan.

Heikki Talvitie
Erikoislähettiläs

Kommentit

Kiitos mielenkiintoisesta

Kiitos mielenkiintoisesta blogista. Siinä on kuitenkin kohta, jota on paikallaan kommentoida.

Talvitien mukaan "Fakta on, että nämä maat tunnustivat Suomen itsenäisyyden Versaillesin rauhankonferenssin viimeisenä päivänä, mutta rauhankonferenssin ulkopuolella kokoontuneessa ulkoministerikonferenssissa. Jos kerran faktantarkistuksesta pidetään niin kovaa meteliä, niin ollaan sitten tarkkoja, koska sillä, niin kuin asiat ovat, on merkitystä."

Muotoilu on tullut vuosien varrella usein vastaan. On paikallaan täydentää sitä, koska se lienee seurausta siitä, että Aaro Pakaslahti jätti vuonna 1937 julkaisemastaan "Suomen itsenäisyyden tunnustaminen" kirjasta pois ratkaisevan dokumentin eli konferenssin päämisten kokouksen pöytäkirjan 28.4.1919. Vaikea sanoa syytä, mutta ajan oloissa keskustelun kritiikki Suomen politiikkan ja Mannerheimiin on voinut olla yhtenä tekijänä.

Ranska oli esittänyt jo Pariisin konferenssin alusta alkaen muillekin Suomen tunnustamista, mutta presidentti Wilson ja pääministeri Lloyd George eivät innostuneeet. Suomen uuden hallituksen ulkoministeri Rudolf Holsti tuli Pariisiin 24.4. ja pääsi heti tapaamaan Hooveria, joka lähetti Wilsonille melko dramaattisen kirjeen. Voi yhtyä siihen Juhani Paasivirran käsitykseen, että keskeinen perustelu oli Suomen maaliskuun eduskuntavaalit ja siitä seurannut selkeästi tasavaltalainen eduskunta ja hallitus, mihin myös Hoover kirjeessään viittaa.

Hooverin muistion Wilson vei perusteluna suoraan päämiesten kokoukseen 28.4., missä Wilsonin kannan ja Ranskan silloin jo valmiin kannan, sekä Lloud Georgen kyyniisen mutta ulkominietstereiden käsittelyyn suostuvan kannan vuoksi syntyi tosiasiallinen ratkaisu, siis jo huhtikuussa. Sen konkretisoi ulkoministereiden kokous 3.5., mutta niin että muodolliset tunnustamiset tapahtuivat kahdenkeskeisesti Englanti 6.5. ja Yhdysvallat 9.5.

Pariisin rauhankonferenssi päättyi vasta 16.1.1920. Saksan rauhanehdoista kiisteltiin viime metreille, kunnes teksti ja ultimaatumi lähetettiin 16.6. ja allekirjoitus tapahtui 28.6. Sen jälkeen neuvoteltiin ja solmittiin rauhat vielä Itävallan, Bulgarian, Unkarin ja Turkin kanssa.

Kirjoita uusi kommentti

Tämän kentän sisältö pidetään yksityisenä eikä sitä näytetä julkisesti.
CAPTCHA
This question is for testing whether you are a human visitor and to prevent automated spam submissions.