Alapuolellamme kohosi lyijynharmaa kolossi, jonka läpi olimme laivalaiturille astelleet ja siitä laivan kylkeä kuin marakatit ylös kivunneet. Suomalaiselta nimeltään kolossi on Merenkulkusatama ja venäläiseltä nimeltään Morskoi vokzal. Useimmiten vokzal ymmärretään rautatieasemaksi, ja erityisesti Finljandski vokzal on syöpynyt monen suomalaisen muistiin.
Kun Nikolai I vieraili vuonna 1844 Lontoossa, isännät hehkuttivat, miten kaupungissa avattaisiin pian uusi Vauxhallin asema. Keisarin päässä Vauxhall ja asema menivät kuitenkin sekaisin, ja kotiin palattuaan hän alkoi vaatia Venäjälle yhtä hienoja ”voks-halleja” vai mitä ”voks-saleja” ne nyt olivatkaan.
Aleksandr Puškin ehti tosin edelle. Vuonna 1813 laatimassaan Natalia-runossa nuori nero mainitsee ”voksalit”, levon ja kuljeskelun puistot. Ja sylttytehdas on tietysti sama: Vauxhallin puutarha Thamesin varressa.
Morskoi vokzal edustaa sitä merellistä Pietaria, jota tyttären kanssa kaihosimme, mutta ilmeisesti se on vähän samanlainen tapaus kuin Ryanairin terminaali Pirkkalan lentokentällä.
Loistokkaat risteilyalukset käyttävät Pietarissa Morskoi passažirski terminalia, suomeksi Merimatkustajasatamaa, ja neuvostoaikainen Morskoi vokzal, suomeksi siis Merenkulkusatama, on jätetty Helsingin linjaa tahkoavalle Princess Marialle.
Suomessa rautatieasema, linja-autoasema ja lentoasema tarkoittavat näppärästi sisätilaa ja ulkotilaa, rakennusta ja paikkaa, mutta meriliikenteessä asema-sanaa vierastetaan.
Paremman puutteessa meillä puhutaan terminaalista, jolla on monta – myös ikävää – merkitystä ja hiukan teennäinen sivumaku.
Satama syrjäyttääkin helposti terminaalin: Princess Marian matkalaiset jonottavat luukulle Länsisatamassa ja marssivat Pietarissa Merenkulkusataman tuhatpäisille väkijoukoille ajateltuun aulaan.
Kun olimme Pietaria ja Turkua kylliksi vertailleet, huomautin tyttärelle, ettei pohjoisen Rivieran huviloista merinäköaloja juuri aukea.
Anna Ahmatovan ”putka” Kellomäellä eli Komarovossa on yksitotisen metsän keskellä eikä Penaty, Ilja Repinin Kuokkalan eli Repinon huvila, sen idyllisemmässä maastossa sijaitse.
”Kuivat hongat korkeassa kanervikossa, puolukat, puiden suorat rungot”. Tito Colliander aloittaa kuvauksensa Penatyn miljööstä.
Pietari-taustaisten Collianderien oma huvila, Kuokkalan Villa Golicke – sittemmin Kirovin tehtaan datša – on kuitenkin harvinainen poikkeus, sillä aavana vellova meri melkein nuolee sen rappusia.
Seitsemän asemaa, Tyrisevä, Terijoki, Kellomäki, Kanerva, Kuokkala, Ollila ja Rajajoki, seurasivat toisiaan viivasuoralla rantaradalla, joka palveli kesäasukkaita ja Pietarin retkeläisiä.
Myös Raivolassa vähän lännempänä oli asema, mutta kylä, nykyinen Roštšino, oli selvästi sisämaassa ja hiekkarannan ilot tarjosi Onkamojoen rosliva, matala tekopoukama.
Kaikesta huolimatta juuri Raivolaan nousivat pietarilaisten suurimmat ja satumaisimmat pitsihuvilat, mikä johtui ehkä rautaruukin entisistä maaorjista. Näillä oli Raivolassa oma Venäjänkylä, oma ortodoksikirkko ja maailmansodan kieltolakiaikaan omat salakapakat.
Edith Södergran opiskeli Pietarissa, puhui venäjää ja lähestyi Ahmatovan piirin modernismia, joten on täysin paikallaan, että Edithin muistopaasi ja marttyyrikissa Totin patsas kertovat nykykävijöille Raivolan venäläisestä kultakaudesta.
Julkaistu Kontakt-lehdessä syyskuussa 2015.