Järjestimme 20.4.2024 kulttuuri-illan, jossa kirjoitettiin kirjeitä poliittisille vangeille ja kuultiin aiheeseen sopivaa musiikkia Staroe Kino-yhtyeen Levan Tvaltvadzelta ja Leo Ollikaiselta. Mukana oli ilahduttavasti suomen- ja venäjänkielisiä osallistujia. Aloite iltaan tuli Suomen venäjänkielisiltä. Vapaassa jutustelussa pohdittiinkin, miten seura ja venäjänkieliset voisivat toimia entistä enemmän yhdessä.
Illassa luettiin vankien koskettavat “viimeiset sanat”, Se on puhe, jonka vanki saa lausua heti tuomion julistamisen jälkeen. Tässä jutussa on viiden tuomitun viimeinen sana suomeksi.
Aleksei Gorinov
Aleksei Aleksandrovitš Gorinov syntyi 26. heinäkuuta 1961. Hän asuu Moskovassa. Hän on Moskovan Krasnoselskin kunnallispiirin neuvoston jäsen “Solidarnost” -liikkeen aktivisti. Hänellä on korkeakoulutus. Naimisissa. Hänellä on poika.
Venäjän federaation rikoslain pykälän 207.3 2. osan ”a”, ”b” ja ”d” -kohtien mukaisesti (”Väärien tietojen tietoinen julkinen levittäminen Venäjän federaation asevoimien käytöstä virka-asemaansa hyväksi käyttävän henkilöryhmän toimesta, perusteenaan poliittinen viha”, rangaistuksena enintään 10 vuotta vankeutta) tuomittiin 7 vuodeksi vankeuteen yleisen järjestyksen asteiseen rangaistuslaitokseen. Valituksen käsittelyssä tuomioistuin lyhensi rangaistusaikaa 6 vuoteen ja 11 kuukauteen.
Viimeinen sana kansanedustaja Aleksei Gorinovilta
“Olen aina ajatellut, että yhteinen menneisyytemme sanelee meille muutamia keskeisiä opetuksia. Isäni palasi Toisesta maailmansodasta vammautuneena, niin myös hänen veljensä. Heillä oli onnea. He täyttivät pyhän velvollisuutensa isänmaan puolustamisessa vihollista vastaan.
Muistan Moskovan 1960-luvulta. Veteraanit – ilman käsiä, ilman jalkoja, sokeita. Sellaisia oli paljon myös meidän talossamme. Kasvoin heidän keskellään. Sodasta selvinneet vaikenivat siitä, mitä tapahtui. Ikääntyessäni ymmärsin, miksi. Koska sota – millä nimellä sitä kutsutaankaan – on kaikkein viimeisin, likaisin ja inhottavin asia. Se on asia, mikä ei ansaitse ihmisyyden arvoa, ihmisyyden, jolle maailmankaikkeus ja evoluutio ovat antaneet tehtävän huolehtia elämän säilyttämisestä ja sen jatkuvuudesta planeetallamme.
Olen vakuuttunut siitä: sota on nopein tapa riistää ihmisyys, kun hyvän ja pahan välinen raja hämärtyy. Sota on aina väkivaltaa ja verta, revittyjä ruumiita ja irrotettuja raajoja. Se merkitsee aina kuolemaa. En hyväksy sitä, enkä kannata sitä.
Venäjä on käynyt sotaa naapurimaassamme viisi kuukautta, kutsuen sitä häpeällisesti “erityiseksi sotilasoperaatioksi”. Meille luvataan voittoa ja kunniaa. Miksi sitten suuri osa maanmiehistäni tuntee häpeää ja syyllisyyttä? Miksi monet ovat paenneet Venäjältä ja jatkavat pakenemista? Ja miksi maallemme on yhtäkkiä ilmestynyt niin paljon vihollisia? Ehkä meissä on jotain vialla? Tuntuu siltä, että tämä on kuin suoraan yhteisestä menneisyydestämme, vielä yksi oppimaton läksy. Sanojen perusteella vainoaminen, väärennetyt syytteet, nopeat oikeudenkäynnit, myöhäinen oivallus: “miten niin, me emme tienneet!”
Stalinin terrorin aikana isääni syytettiin pyrkimyksistä kaataa neuvostohallinto, se sama, jonka luomiseen ja vahvistamiseen hän itse osallistui. Isoisäni sai elää siihen asti, että hänet rehabilitoitiin – puolivuosisataa myöhemmin. Toivon, että minun rehabilitointini kestää lyhyemmän ajan. Mutta tällä hetkellä olen täällä, oikeussalissa. Rikosasiani käsittely on yksi ensimmäisistä. Venäjällä käydään satoja vastaavia oikeudenkäyntejä ajattelevia ja avoimesti nykytapahtumista mielipiteensä ilmaisseita maanmiehiäni vastaan. Perheet ja nuorten ihmisten elämät tuhotaan. Puhuessani täällä puhun kaikkien niiden puolesta, jotka eivät ole vielä joutuneet oikeuden eteen.
Syitä siihen, miksi yhteiskuntamme on päätynyt tähän surulliseen tilanteeseen, tulee tarkkaan tutkia ja historioitsijoiden analysoida. Se ei tule olemaan helppoa. Meidän on tunnustettava, että sota on sotaa. Meidän on palautettava syyttömästi teloitettujen ja tuomittujen uhrien maine ja tuomittava rikolliset. Meidän on palautettava kansamme, maamme hyvä maine. Toistaiseksi toivon valtiollemme harkintakykyä. Tuomioistuimelle viisautta. Kaikille, jotka kohtaavat uuden sortovallan aallon – kestävyyttä, myös ukrainan kansalle. Itselleni – toivon, että minusta tulisi tulevan Venäjän lähettiläs Ukrainassa. Kaikille, jotka ovat tukeneet minua suoraan tai etäältä – älkää menettäkö toivoanne! Olen kanssanne”.
Aleksandra Skotšilenko
Saša Skotšilenko syntyi 13. syyskuuta 1990 ja asuu Pietarissa. Hän on feministi, taiteilija ja muusikko.
Tuomittu seitsemän vuoden vankeuteen yleisen järjestyksen asteiseen rangaistuslaitokseen. Ollut tutkintavankeudessa 11. huhtikuuta 2022 lähtien.
Pietarin Vasilevskin saarella sijaitsevan (Skipper Mall -kauppakeskuksen) Perekrjostok-kauppaan ilmestyi 31. maaliskuuta 2022 illalla hintalapputelineisiin kiinnitettyjä sodanvastaisia lappuja. 75-vuotias eläkeläismummo kiinnitti huomionsa niihin ja lähti heti tekemään ilmoitusta viranomaisille “oikeudenmukaisuuden saavuttamiseksi”.
Aleksandra Skotšilenkon viimeinen sana
”Arvoisa oikeus! Minun rikosjuttuni on hyvin outo ja naurettava. Se sai alkunsa tarkalleen 1. huhtikuuta. Minun juttuni on niin outo ja naurettava, että joskus kuvittelen astuvani sisään saliin oikeudenistuntoon, kun yhtäkkiä taivaalta alkaa sataa karkkeja ja kaikki nousevat seisomaan ja huutavat: ‘Aprillia! Aprillia!’. Minun juttuni on niin outo ja naurettava, että SIZO-5:n (Tutkintavankila) työntekijät ihmettelevät silmät pyöreinä, että tällaisestako nyt pistetään istumaan. Minun juttuni on sellainen, että jopa monet tapaamani erikoisoperaation kannattajat, eivät usko, että ansaitsen vankilatuomion teostani. Juttuni on sellainen, että tapauksen tutkija irtisanoutui ennen kuin oikeudenkäynti saatiin päätökseen.
Keskustellessaan asianajajani kanssa hän sanoi: ‘En tullut tutkintakomiteaan käsittelemään Saša Skotšilenkon tapauksen kaltaisia oikeusjuttuja’. Ja hän jätti oikeusjutun, joka olisi taannut hänelle loistavan urakehityksen ja lisää ansiomerkkejä. Hän jätti koko tutkintakomitean ja siirtyi työskentelemään sotilastavarakauppaan. Kunnioitan hänen tekoaan suuresti ja samoin kuin minä, hän toimi oman omantuntonsa mukaan.
Kiitos tapaukseni tutkijoille ja syyttäjille, tiedot, joita olin levittänyt, saavuttivat tuhansia ihmisiä Venäjällä ja ympäri maailmaa. Jos minua ei olisi pidätetty, tämän tiedon olisi tiennyt vain yksi mummo, kassaneiti ja ”Crossroads” marketin vartija.
Jos nämä viisi paperia olivat niin pelottavia, miksi tämä oikeudenkäynti ylipäätään aloitettiin? Jotta me kymmeniä kertoja toistaisimme näitä samoja teesejä, jotka valtion syyttäjän mielestä niin vakavasti uhkaavat yleistä turvallisuutta? Olemme puhuneet näistä hintalappuihin kirjoitetuista teksteistä koko prosessin ajan. Ja mitä on tapahtunut? Onko maa järkkynyt niiden takia? Alkoiko vallankumous? Alkoivatko sotilaat veljeillä rintamilla? Mitään tällaista ei ole tapahtunut. Joten mikä on ongelma? Valtion syyttäjä mainitsi useita kertoja, että tekoni on äärimmäisen vaarallinen yhteiskunnalle ja valtiolle. Kuinka heikko on syyttäjämme usko valtioomme, jos hän on vakuuttunut, että valtiomme ja yhteiskuntamme vakaus voivat järkkyä viiden pienen paperin takia? Kun joku nousee maallemme vahinkoa aiheuttavaan sotilaalliseen kapinaan, häntä vastaan käynnistetään rikosoikeudellinen tutkinta ja se päättyy päivässä. Kukaan ei ole kärsinyt minun teostani, mutta minua on pidetty vangittuna jo yli puolitoista vuotta – samassa paikassa murhaajien, varkaiden, pedofiilien ja prostituutiorinkiä pyörittävien kanssa. Onko se vahinko, jonka aiheutin, todella verrattavissa näihin rikoksiin? Jokainen oikeuden päätös on viesti yhteiskunnalle. Riippumatta siitä, miten arvioitte tekoni, olette todennäköisesti samaa mieltä siitä, että olen osoittanut rohkeutta ja lujuutta, en ole ollut tekopyhä, olen ollut rehellinen itselleni ja oikeudelle, olen toiminut moraalisten periaatteideni mukaisesti. Tästä olette varmasti samaa mieltä, vaikka teille olisi tärkeämpiä toisenlaiset periaatteet. Tutkijoiden slangilla ihmisen asettaminen SIZO:lle (tutkintavankeuteen) on “ottaa vangiksi”. Näissä ahdistelun, tautien ja nälän olosuhteissa en taipunut, vaan pysyin lujana.
Jos tuomio on viesti kansalle, miettikää, mitä haluatte kertoa ihmisille, kansalaisillemme, tuomitsemalla minut? Pitäisikö antautua? Pitäisikö teeskennellä? Pitäisikö myöntää syyllisyytensä johonkin, jota ei ole tehnyt? Eikö sotilaitamme saisi sääliä? Eikö ole suotavaa toivoa rauhaisaa taivasta päämme ylle? Voiko viisi pientä paperia todella horjuttaa yhteiskuntaamme ja valtiotamme? Tätä viestiäkö haluatte välittää ihmisille kriisin, epävakauden, masennuksen ja stressin aikana? Kaikki näkevät ja tietävät, ettette tuomitse terroristia. Ette tuomitse ääriainesta. Ette tuomitse edes poliittista aktivistia. Tuomitsette pasifistin. Olen pasifisti.
Pasifistit ovat aina olleet olemassa. He ovat erityinen ihmisryhmä, jotka pitävät elämää kaikkein arvokkaimpana. Uskomme, että jokainen konflikti voidaan ratkaista rauhanomaisesti. En voi tappaa edes hämähäkkiä, minua pelottaa ajatella, että voisin ottaa jonkun hengen pois.
Sota käynnistyy sotilaiden aloitteesta, mutta rauha saavutetaan pasifistien ansiosta. Kun tuomitsette pasifistit, te lykkäätte kauan odotetun rauhan päivää. Kyllä, uskon että elämä on pyhää. Jos hylkäämme kaiken pinnallisen, kuten rahan, vallan, maineen ja yhteiskunnallisen aseman – jäljelle jää vain elämä! Elämää on vain maapallolla, mitään sen vertaista ei ole vieläkään löydetty muualta. Elämä voi lävistää asfaltin, murskata kivet, se voi pienestä versosta kasvaa jättiläismäiseksi apinanleipäpuuksi, mikroskooppisesta solusta valtavaksi valaaksi. Elämää löytyy vuorten huipuilla, Mariaanien haudasta, arktisten jäätiköiden ja kuumien aavikoiden keskeltä. Sen täydellisin olemassaolon muoto on ihminen. Ihminen on älykäs. Hän kykenee tiedostamaan itsensä ja tiedostamaan oman kuolevaisuutensa. Totuus on, että useimmiten emme halua muistaa sitä ja toimimme kuin eläisimme ikuisesti.
Todellisuudessa ihmisen elämä on lyhyt. Kaikki mitä voimme tehdä, on yrittää pidentää pieniä onnen hetkiä. Kaikki elävät haluavat elää. Jopa hirtettyjen kaulassa löytyy kynsien raapimisjälkiä. Se tarkoittaa, että viime hetkellä hekin ovat halunneet selviytyä. Kysy ihmiseltä, jolta on juuri poistettu syöpäkasvain, mitä elämä on ja kuinka arvokasta se on. Tänään maailman tiedemiehet ja lääkärit taistelevat lisätäkseen ihmisen elämän pituutta ja löytääkseen parannuskeinoja kuolemaan johtaviin sairauksiin. Siksi en ymmärrä: Miksi sota? Sota lyhentää elämää. Sota on kuolema.
Oli vuosi 2021, koronapandemia, menetimme vanhemmat sukulaisemme – isoäidit, isoisät, opettajat, ohjaajat. Kävimme läpi niin paljon tuskaa, huolta ja surua, ja vasta sitten aloimme nousta jaloillemme, aloimme elää… Sota. Nyt menetämme nuoria ihmisiä. Jälleen kuolemaa, jälleen surua, jälleen tuskaa. En ymmärrä lainkaan: Miksi sota? Kutsukaa sitä, miksi haluatte – olenko erehtynyt vai olenko ollut väärässä. Olisiko minulle syötetty valheita… Pysyn omissa mielipiteissäni ja omassa totuudessani. Enkä usko, että lainsäädännöllä voi pakottaa yhteen totuuteen.
Valtion syyttäjä uskoo aivan toiseen totuuteen kuin minä. Hän uskoo niin kutsuttuihin “läntisiin loiseliöihin” tai siihen, että kaikki riippumattomat tiedotusvälineet rahoitetaan ulkomailta. Ero syyttäjäni ja minun välillä on siinä, etten koskaan laittaisi häntä vankilaan tämän takia. On surullista, jos olen loukannut jotakuta tekemisilläni.
Oleskeluaikanani SIZO:ssa (tutkintavankeudessa) olen tutustunut hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Se on antanut minulle ymmärryksen siitä, että jokainen uskoo omaan totuuteensa. Sama pätee suhtautumisessa erikoisoperaatioon. Ja on suuri tragedia, että kun emme kaikki jaa yhtä totuutta ja hyväksy toistemme totuuksia, aiheuttaa se hajaannusta yhteiskunnassa, hajottaa perheitä ja erottaa läheiset ihmiset toisistaan, lisää aggressiota, moninkertaistaa vihaa maan päällä ja etäännyttää meidät entisestään odotetusta rauhasta.
En ole väärässä sanoessani, että jokainen tässä salissa haluaa samaa asiaa – rauhaa. Voivatko maailmankaikkeuden rikkaudet ja valta pelastaa ystävän kuoleman vankilasta? Ei, ei raha, ei valta, ei ura, ei asunto, ei auto. Me on kaikki, mitä meillä on. Ja minulle täällä salissa olevat rakkaat ihmiset välittävät elämästäni, terveydestäni ja vapaudestani. He eivät halua minua vankilaan. Kotona minua odottavat vanha äiti, sisko ja minulle läheinen syöpädiagnoosin saanut tyttöystäväni. Vain valtionsyyttäjä haluaa minun joutuvan vankilaan, ei kukaan muu. Uskon, ettei valtionsyyttäjäkään sydämessään halua sitä. Luulisi että hän tuli töihin syyttäjänvirastoon saadakseen oikeita rikollisia ja roistoja vankilaan – murhaajia, raiskaajia, alaikäisten houkuttelijoita. Mutta toisin kävi: sinun tulee tuomita ne, jotka tulee tuomita – ja tämä on avain uran nousuun.
Tämä on vakiintunut tapa toimia. Älkäämme nyt ainakaan teeskennelkö, ettei näin ole. En syytä teitä. Huolehditte omasta urastanne ja perheenne tulevaisuudesta. Mutta mitä te heille tulette kertomaan? Siitä, miten pistitte vakavasti sairaan naisen vankilaan viiden pienen paperin vuoksi? Ei, epäilemättä kerrotte muista asioista. Ehkä lohdutatte itseänne sillä, että teette vain työtänne. Mutta mitä te sitten teette, kun tilanne muuttuu?
Näin se historiassa menee: liberaalit vaihtuvat konservatiiveiksi, konservatiivit liberaaleiksi. Yhden poliittisen johtajan luonnollisen kuoleman jälkeen nousee esiin toinen, joka omaa täysin päinvastaiset näkemykset, ja ensimmäiset tulevat viimeisiksi ja viimeiset ensimmäisiksi.
Vaikka olenkin kalterien takana, olen vapaampi kuin te. Voin tehdä omat päätökseni, sanoa mitä ajattelen, irtisanoutua työstä, jos minut pakotetaan tekemään jotain, mitä en halua. Minulla ei ole vihollisia, minua ei pelota jäädä ilman rahaa tai jopa ilman asuntoa. En pelkää, jos en saavuttaisi loistavaa uraa. En pelkää näyttää tyhmältä, haavoittuvaiselta tai oudolta. Minua ei pelota olla erilainen kuin muut. Ehkä juuri siksi valtio pelkää minua ja kaltaisiani niin paljon ja pitää minua häkissä kuin vaarallisinta petoa.
Mutta ihminen ei ole ihmiselle susi. On helppoa ärsyyntyä toisen ihmisen erilaisista näkemyksistä. Sitä vastoin toisen rakastaminen, ymmärtäminen ja kompromissien löytäminen on hyvin vaikeaa. Niin sietämättömän vaikeaa, että joskus se tuntuu mahdottomalta — näinä hetkinä väkivalta tai pakottaminen tuntuvat ainoilta ratkaisulta. Mutta niin ei ole! Meidän täytyy oppia rakastamaan ja ratkaisemaan konflikteja sanoin — se on ainoa tapa selvitä tästä moraalisesta kriisistä, jossa olemme.
Ymmärrän, että teille tämä on vain tavallista arkityötä, loputtomia työtunteja ja paljon paperityötä. Ehkä totuus on kadonnut näiden, kuten monen muunkin työn rutiinien keskellä. Teillä on suuri valta vaikuttaa ihmisten kohtaloihin. Nyt teidän käsissänne on minun kohtaloni, terveyteni, elämäni ja läheisteni onni. Uskon, että käytätte tätä valtaa viisaasti.
Ilja Jašin
Jašin Ilja Politiikko, entinen Jabloko- ja Parnas-puolueiden jäsen, Solidaarisuus-liikkeen perustaja, Boris Nemtsovin liittolainen. Vuodesta 2017 lähtien hän on toiminut kunnallispoliitikkona ja vuosina 2017–2021 hän toimi Krasnoselskyn kunnanosavaltuuston puheenjohtajana Moskovassa.
207.3 lakipykälän 2 momentti “d” mukaan hänet tuomittiin 8,5 vuodeksi yleisen järjestyksen asteiseen rangaistuslaitokseen.
Ilja Jašinin viimeinen sana
Arvoisat kuulijat! Myöntäkäämme, että lause “syytetyn viimeinen sana” kuulostaa hyvin synkältä. Ikään kuin sen jälkeen, kun olen puhunut oikeudessa, minun suuni ommeltaisiin kiinni ja minulta kiellettäisiin puhuminen ikuisesti. Kaikki ymmärtävät: juuri tämä on se pointti. Minut eristetään yhteiskunnasta ja pidetään vankilassa, koska minun halutaan vaikenevan. Jo aikaa sitten parlamenttimme lakkasi olemasta paikka, jossa keskustellaan. Nyt koko Venäjän on hiljaa myötäiltävä kaikkia hallituksen toimia. Mutta lupaan, että niin kauan kuin olen elossa, en koskaan alistu tähän. Tehtäväni on puhua totta. Olen puhunut kaupungin aukioilla, televisiostudioissa, valtuuston puheenvuoroissa. En luovu totuudesta edes vankilassa. Lainatakseni klassikkoa, “valhe on orjuuden uskonto, ja vain totuus on vapauden jumala”.
Minulla on periaate, jota olen noudattanut monta vuotta: tee mitä sinun tulee tehdä, ja tapahtukoon se, mikä tulee tapahtumaan. Kun sotatoimet alkoivat, en epäröinyt hetkeäkään. Tiesin mitä minun piti tehdä. Minun piti jäädä Venäjälle, minun tuli puhua äänekkäästi totuudesta, ja minun tuli kaikin keinoin yrittää estää verenvuodatus. Minuun sattuu fyysisesti, kun tiedostan, kuinka monta ihmistä on kuollut tässä sodassa, kuinka paljon on tuhottuja ihmiskohtaloita ja kuinka monet perheet ovat menettäneet kotinsa. Tähän ei yksinkertaisesti voi suostua. Ja vannon – en kadu mitään. On parempi viettää 10 vuotta vankilassa, pysyen rehellisenä ihmisenä, kuin hiljaa kärsiä siitä häpeästä, minkä hallituksen aikaansaama verenvuodatus tuottaa.
Hyödyntäen tätä tribuunia, haluaisin myös kääntyä Venäjän presidentin Vladimir Putinin puoleen. Henkilön puoleen, joka on vastuussa tästä teurastuksesta, joka allekirjoitti lain “sotilassensuurista” ja jonka tahdosta istun vankilassa.
Vladimir Vladimirovitš!
Katsellessanne tämän hirvittävän sodan seurauksia, ymmärrätte varmaankin itsekin, millaisen vakavan virheen teitte 24. helmikuuta. Armeijaamme ei toivoteta tervetulleeksi kukkasin. Meitä kutsutaan rankaisijoiksi ja miehittäjiksi. Teidän nimenne assosioituu nyt sanoihin “kuolema” ja “tuho”.
Olette aiheutaneet kauhean onnettomuuden ukrainalaiselle kansalle, joka luultavasti ei koskaan anna anteeksi meille. Mutta ettehän te tuhoa vain ukrainalaisia, vaan myös omia kansalaisianne. Lähetätte satoja tuhansia venäläisiä taistelemaan helvettiin, joista monet eivät koskaan palaa kotiin vaan muuttuvat tomuksi. Monet jäävät rammoiksi ja menettävät järkensä nähdyn ja koetun vuoksi. Teille tämä on vain menetysten tilastotietoa, numeroita sarakkeissa.
Monille perheille on sietämättömän tuskallista menettää aviomiehensä, isänsä ja poikansa. Te riistätte venäläisiltä heidän kotinsa. Sadat tuhannet kansalaisemme ovat jättäneet isänmaan, koska eivät halua tappaa eivätkä tulla tapetuiksi. Ihmiset pakenevat teitä, herra presidentti. Ettekö todella huomaa tätä? Te horjutatte maamme taloudellisen turvallisuuden perustaa. Suuntaamalla teollisuuden sodankäyntiin, käännytätte maamme taaksepäin. Tankit ja tykit ovat jälleen etusijalla, ja todellisuutemme on jälleen köyhyys ja epäoikeudenmukaisuus. Oletteko unohtaneet, että tällainen politiikka on johtanut maamme hajoamiseen?
Olkoon sanani huuto autiomaassa. Vetoan teihin, Vladimir Vladimirovitš, lopettakaa tämä mielettömyys välittömästi! On välttämätöntä, että tunnustatte Ukraina-politiikkanne epäonnistuneen, joukot on vedettävä sen alueelta ja itse konflikti tulee ratkoa diplomaattisin keinoin. Muistakaa, että jokainen uusi sotapäivä tuo uusia uhreja. Riittää jo!
Lopuksi haluan kääntyä niiden ihmisten puoleen, jotka ovat seuranneet tätä oikeudenkäyntiprosessia, tukeneet minua kaikkina näinä kuukausina ja odottaneet jännityksellä tuomiota. Ystävät! Mikä tahansa oikeuden päätös tulee olemaan, kuinka ankara tuomio tahansa, se ei saa murskata teitä. Ymmärrän, kuinka vaikeaa teillä on nyt, tunnette voimattomuutta ja toivottomuutta. Mutta teidän ei tule antaa periksi.
Älkää vaipuko epätoivoon! Muistakaa, että tämä on meidän maamme, sinun ja minun. Sen puolesta kannattaa taistella. Olkaa rohkeita, älkää antako pahan voittaa, vastustakaa sitä! Puolustakaa omia katuja, omia kaupunkeja. Ja mikä tärkeintä, tukekaa toisianne. Meitä on paljon enemmän kuin luulettekaan, ja me olemme yhdessä valtava voima. Mitä minuun tulee, olkaa huoleti, lupaan kestää kaikki koettelemukset valittamatta, lupaan kulkea tämän polun arvokkaasti. Teidän tulee säilyttää optimisminne. Muistakaa hymyillä! Koska he voittavat vain silloin, jos menetämme kyvyn iloita elämästä. Uskokaa minua, Venäjä tulee olemaan vapaa ja onnellinen.
Roman Ivanov
Ivanov Roman Viktorovitš on RusNewsin toimittaja ja “Rehellinen Korolevsky” -protestijulkiasun perustaja. Naimisissa, perheeseen kuuluu myös Romanin äiti.
Venäjän federaation rikoslain pykälän 207.3 2. osan d -kohdan mukaan (”Väärien tietojen tietoinen julkinen levittäminen Venäjän federaation asevoimien ja Venäjän Federaation valtion virastojen toiminnasta sekä tietoisesta poliittisen vihamielisyyden lietsomisesta”), tuomittu 7 vuodeksi yleisen järjestyksen asteiseen rangaistuslaitokseen.
Roman Ivanovin viimeinen sana
“Kunnioitetut kuulijat, en ole valmistellut puhetta, joten puhun vain siitä, mitä ajattelen. En halua puhua journalismista, enkä sen ongelmista Venäjällä, koska Venäjällä journalismia ei enää ole. En halua puhua oikeusjärjestelmästä, oikeudesta, koska Venäjällä ei oikeusjärjestelmää enää ole. En halua puhua politiikasta, jota Venäjällä ei myöskään enää ole. Haluan vain puhua meistä, kaikista ihmisistä, venäläisistä. Puhua siitä, että me kaikki haluamme olla onnellisia. Ihminen haluaa onnea.
Tulevatko onnellisiksi ne, jotka aloittivat rikosjutun minua vastaan, ne jotka vainosivat minua, ne jotka nyt tuomitsevat minut ja ne jotka suojelevat minua? Tulevatko he onnellisiksi siitä, että minä olen onneton ja minun perheeni on onneton? Tietysti ei. Meidän on kysyttävä, miksi me kylvämme ympärillemme surua ja onnettomuutta. Puhun onnesta, ehkä puheeni on sekava. Onnea voi olla vain sen ihmisen ympärillä, joka itse on onnellinen. Tunnen itseni onnelliseksi ihmiseksi, koska minulla on ystäviä, jotka ovat aina valmiita auttamaan. Minulla on perheeni, jota en ole tavannut kymmeneen kuukauteen. Minulla on rakastettu. Olen maailman onnellisin mies, kun hän suostui tulemaan vaimokseni.
Yritätte tehdä minut onnettomaksi. En tiedä, miksi tarvitsette tätä. Minua surettaa tietysti perheeni, vaimoni. Koska meillä oli suuria suunnitelmia yhdessä. Halusimme tulla vanhemmiksi. Nyt on epäselvää, mitä tapahtuu. Olin onnellinen harjoittaessani ammattiani ja auttaessani ihmisiä. Minulla oli suuria ammatillisia suunnitelmia, omia projekteja. Nekin suunnitelmat ovat nyt mennyttä. Kuten jo sanoin, en tiedä, miksi minut halutaan tehdä onnettomaksi. Minulle se on käsittämätöntä. Mutta silti tulen olemaan onnellinen. Ja kuten onnellinen ihminen, levitän hyvyyttä ja onnea ympärilleni. En vihaa ketään. En heitäkään, jotka rikkoivat asuntoni oven ja suorittivat kotietsinnän. Jo alussa sanoin, että maamme on täynnä pelkkää surua, jota kukaan ei halua nähdä. Samoin kuin kukaan ei halua nähdä sitä surua, joka on kohdannut minua.
Monien mielestä on täysin normaalia, että ihmiset, jotka eivät ole aiheuttaneet mitään vahinkoa, ovat häkissä. Ja on kauheaa, että tuotamme surua myös maamme rajojen ulkopuolelle. Alusta alkaen olen puhunut rikoksesta, erityisen sotaoperaation aloittamisen rikollisesta merkityksestä. Alusta alkaen olen kertonut ihmisille, että se ei anna mitään muuta kuin pelkoa, kipua, surua, tuhoa, menetyksiä. Onnea ei synny. Olemme varmasti kaikki lapsina lukeneet Maurice Maeterlinckin – “Sinistä lintua”. Se kertoo juuri onnen tavoittelusta. Kirjassa tavoitteena on saada Sininen lintu kiinni. Kirjan hurjin hetki on se, kun Tyltyl etsii Sinistä lintua Yön kuningattaren palatsissa. Hänen pitää avata ovi siihen luolaan, jossa Sota oli käynnissä. Hän ei ollut nähnyt ikinä elämässään mitään niin kauheata. Raotettuaan ovea yhden sekunnin ajan, hän paiskaa sen kiinni. Nyt se ovi ei ole vain raollaan, se on täysin auki. Omani ja perheeni onneton kohtalo tulee ennemmin tai myöhemmin kaikkien osaksi.
Julkaisin ensimmäisen postaukseni heti Butšan tapahtumien jälkeen, jotta venäläiset näkisivät, kuinka kauheaa sota on. Se ei tuo mitään muuta kuin pelkoa, kipua, surua, tuhoa ja menetyksiä toiselle maalle, mutta myös meidän maallemme. Tuhannet perheet ovat jääneet ilman rakkaitaan – isät, lapset, pojat eivät ole palanneet. Jotkut perheet odottavat kauhulla hautajaisia. Meidän on ymmärrettävä, että kaikki tämä on meidän syytämme. Myönnän, siihen, mitä tapahtui, myös minä olen syyllinen Venäjän Federaation kansalaisena. Kansalaisena, joka antoi Venäjän viranomaisten tehdä niin katastrofaalisia päätöksiä, toimittajana, joka ei tavoittanut maamme ihmisiä ja kyennyt selittämään heille, että vahvimman oikeus kuuluu keskiaikaan, että elämme 21. vuosisadalla ja primitiivisistä tunteista nauttiminen on vain hirveää ja alhaista.
Mitä voimme tehdä tässä tilanteessa? En rehellisesti sanottuna tiedä. Haluan pyytää anteeksi kaikilta Ukrainan kansalaisilta, joille maamme on tuonut surua, riistänyt rakkaat, läheiset, ystävät, jotka eivät koskaan palaa. Haluan pyytää anteeksi Venäjän federaation kansalaisena, Ivanov Roman Viktorovitshina. Haluan polvistua Butšassa surmansa saaneiden ihmisten edessä. Vaikka en tiedä, kuka heidät tappoi, tämä on seurausta siitä, mitä maamme on tehnyt. Kiitos”.
Dmitri Ivanov
Dmitri Aleksandrovitš Ivanov syntyi 5. elokuuta 1999, ja hän asuu Moskovassa. Hän on ohjelmoija ja opiskeli Moskovan valtionyliopiston tietojenkäsittelymatematiikan ja kybernetiikan tiedekunnassa. Hän on kansalaisaktivisti ja tunnettu Telegram-kanavan “Protest MGU” perustaja. Häntä syytettiin Venäjän federaation rikoslain 207.3 artiklan 2 kohdan d kohdan mukaisesti (“Tietoisesti väärän tiedon julkaisemisesta Venäjän federaation asevoimien käytöstä tai Venäjän federaation viranomaisten toiminnasta, enimmäisrangaistuksena enintään 10 vuoden vankeusrangaistus”), ja hänet tuomittiin 8 vuoden ja 6 kuukauden yleisen rangaistuslaitoksen vankeusrangaistukseen. Moskovan kaupungin tuomioistuin vahvisti tuomion muuttamatta sitä 19. joulukuuta 2023.
Dmitri Ivanovin viimeinen sana
Olen ollut pidätettynä viime huhtikuusta lähtien. Kesäkuun alussa minulle esitettiin syytteet, ja siitä lähtien minua on kutsuttu syytetyksi. Tämä sana näkyy asiakirjoissani, jotka minun on allekirjoitettava. Sillä nimellä vankilan virkamiehet kutsuvat minua. Olen ollut syytettynä viimeiset yhdeksän kuukautta.
Syytettynä oleminen raskaiden rikosten vuoksi voi tuntua suurelta taakalta. Vankilassa olen tavannut muutaman sellaisen, jotka tuntevat syyllisyyttä teoistaan. Minulle tämä asia on yksinkertainen: kaikki syytökset minua vastaan ovat absurdeja, ja niitä artikloja, joiden pohjalta minut tuomitaan, ei periaatteessa pitäisi olla olemassa. Oman linjani johdonmukainen seuraaminen ja totuuden puhuminen tuntuu helpolta ja miellyttävältä – olen aina noudattanut tätä periaatetta sekä julkisessa toiminnassa että henkilökohtaisessa elämässäni.
Tutkinnassa minua on yritetty syyttää väärennetyistä tiedoista, mutta oikeuslaitos on itse luonut yhden suuren valheen. Kirjaimellisesti koko syyte- ensimmäisestä viimeiseen sanaan – on ristiriidassa totuuden kanssa. Sen sijaan allekirjoitan jokaisen sanan, jonka kirjoitin vuosi sitten. En tunne mitään syyllisyyden tunnetta.
Elämä on kuitenkin paljon kompleksisempi kuin väärennetty rikosasia. Vuosi sitten tapahtui asioita, jotka järkyttivät maailmaa. Elämän perusteet, jotka tuntuivat meille horjumattomilta, tuhoutuivat muutamassa päivässä. Kamalimmat muistikuvat nousivat historian oppikirjojen sivuilta, herättäen uudelleen pitkään sitten päättyneiden sotien painajaiset. Miljoonat venäläiset kohtasivat ahdistavan syyllisyyden tunteen. Tämä on normaali reaktio poikkeuksellisen epänormaaliin tilanteeseen, johon olemme joutuneet. Jos tunnet syyllisyyttä, se tarkoittaa, että sinulla on omatunto. Se tarkoittaa, että et voi nähdä syyttömien kärsimystä kivuttomasti, että kykenet elämään toisen surun mukana. Lisäksi oman maasi tekojen syyllisyyden tunteminen ei ole mahdollista ilman osallisuuden tunnetta. Se tarkoittaa, että riippumatta siitä, missä olet nyt, sinulla on edelleen emotionaalinen side kotimaahasi, ymmärrät olevasi Venäjän kansalainen ja välität sen kohtalosta. Sinä – me kaikki – olemme todellisia Venäjän patriootteja sanan todellisessa merkityksessä.
Rakastamme maatamme, ja siksi meihin sattuu erityisesti. Häpeämme sitä, että sen nimissä käydään tätä epäinhimillistä sotaa. On kuitenkin tärkeää muistaa, että syyllisyyden tunne, jota koemme, on itsessään irrationaalinen – koska todellisuudessa emme ole syypäitä tapahtuvaan. Syyllisyys kuuluu niille, jotka aloittivat ja käyvät tätä sotaa, niille, jotka jakavat ja noudattavat rikollisia määräyksiä, niille, jotka harjoittavat väärinkäytöksiä vieraalla maalla, ja myös niille, jotka tukevat näitä rikoksia Venäjää ja omaa kansaansa vastaan, luoden pelon ja suvaitsemattomuuden ilmapiirin.
Me sen sijaan haluamme elää vapaassa maassa. Haluamme paremman tulevaisuuden itsellemme ja naapureillemme. Jotta toiveemme toteutuisivat, meidän on siirryttävä menneisyyteen kohdistuvasta passiivisesta syyllisyyden tunteesta nykyisiin ongelmiin ja tulevaisuuden suunnitelmiin. Kyllä, emme voi lopettaa sotaa juuri nyt, mutta se ei tarkoita, että olemme voimattomia. Haluan, että jokainen teistä miettii, mitä kukin voi henkilökohtaisesti tehdä. Vastaus “ei mitään” ei kelpaa. Ensinnäkin, jos et ole joutunut roistojen puolelle, jos olet pysynyt itsellesi uskollisena, säilyttänyt järkesi, etkä ole vaipunut epätoivoon, jos kuuntelet minua tai luet tätä tekstiä – se on jo paljon enemmän kuin ei mitään. Ja toiseksi, minäkin voin tehdä jotain – ja teen. Jatkan totuuden puhumista ihmisille. Käytän tätä oikeudenkäyntiä julkiseen rauhanomaiseen ilmaisuun.
Autan voimieni mukaan niitä, jotka ovat mielipiteidensä vuoksi joutuneet minun kanssani vankilaan. Teillä on paljon enemmän mahdollisuuksia toimia tänään yhteisen paremman huomisen puolesta. Ongelmamme on kyvyttömyys toimia aloitteellisesti ja löytää samanmielisiä. Olemme tottuneet seuraamaan johtajia ja odottamaan ohjeita. Älä odota, toimi! Tule vapaaehtoiseksi, auta pakolaisia, tue poliittisia vankeja! Verkostoidu, tutustu kollegoihisi, opiskelutovereihisi, aseta yhteisiä tavoitteita ja saavuta ne yhdessä! Älä kävele ohi, kun joku tarvitsee apuasi! Rakastamme toistaa mantrana sanoja “Venäjä on oleva vapaa!”. Mutta Venäjä – se olemme me itse. Ja millainen se on, riippuu vain meistä. Sota päättyy väistämättä, ja sen jälkeen sodan käynnistänyt hallinto lakkaa olemasta. Se on historian laki. Ja meidän on tehtävä paljon työtä, joka on aloitettava jo nyt. Tässä työssä uskon, että tulemme menestymään. Venäjä tulee olemaan vapaa! Me vapautamme sen!
Kokosi: Riku Savonen
Kuvat: Riku Savonen, Andrei Karvonen, Nikita Kirillov, vankien kuva-arkistot
