Hallitusohjelma ja presidentinvaalit

Kun kylmä sota päättyi Neuvostoliiton hajoamiseen, niin Suomessa alkoi uusi poliittinen virtaus. Suomi liittyi Euroopan Unioniin neuvoa-antavan kansanäänestyksen jälkeen. Enemmistö suomalaisista halusi Suomen liittyvän. Vastustajiakin oli hyvin paljon. Maa jakautui kahtia, kaupunkeihin ja maaseutuun. Taajamat olivat pääsääntöisesti Unioniin menon kannalla, maaseutu pääsääntöisesti vastaan. Euroon menemisestä ei äänestetty. Poliittinen eliitti ei luottanut kansan kykyyn ratkaista asia heidän haluamallaan tavalla. Olen ihan varma, että niissä oloissa kansa olisi äänestänyt euron puolesta ja nyt poliittisella eliitillä olisi paljon helpompaa. Mutta kun meiltä puuttuu demokratian syvemmän olemuksen toteuttamisen tarve toisin kuin on Ruotsin laita.

1990-luku ja 2000-luvun ensimmäinen vuosikymmen olivat villiä aikaa. Euroopan laidalla olevan Suomen piti liittyä kaikkiin Euroopan ytimiin. Kirjoitin tuolloin, että minkähän hinnan Suomi tästä ytimiin menosta joutuu maksamaan? Nyt alamme hieman jo aavistaa tämän hinnan laatua ja määrää. Suomen piti olla globaali ja eurooppalainen. Suomalaisuus ei ollut suurta muotia. Euroopan Unionille luovutettiin osa suvereenisuutta ja noin 20-25% kansasta katsoi, että lopuistakin suvereenisuuden elkeistä voidaan luopua. Se lisäisi Suomen ja suomalaisten turvallisuutta.

Vuonna 2011 tämä politiikka on tullut tiensä päähän. Noin 20 % suomalaisista antoi näin ymmärtää viime eduskuntavaaleissa. Miten tähän äänestäjien protestiin sitten on vastattu. Suomi on saanut vaaleissa menetyksiä kärsineiden puolueiden varsin laajapohjaisen hallituksen. Oppositiossa istuvat vaaleissa menestyneet perussuomalaiset ja rökäletappion kokenut Keskusta. Tämä ei välttämättä ole huono asetelma. Hallitus on heikko ja oppositio on vahva, mutta hallituksella on valta. Tämä yhtälö voi toimia tässä tilanteessa Suomen eduksi, sillä hallituksen linjaan ei vaikuta niinkään hallitus kuin oppositio. Muu on marginaalia.

Hallitusohjelma on koottu kuin puolustus- ja turvallisuuspoliittinen selonteko. Kauniiden sanojen ja kaikille jotakin -periaatteella. Hallitusohjelma ei ole kompromissi vaan ristiriitainen asiakirja, josta jokainen hallituspuolue lukee omia painotuksiaan niin kuin lystää. Kuten on ollut tapana, on Venäjän osalta hallitusohjelmaan kirjattu lyhyitä ympäripyöreitä lauseita. Konkreettisesti on mainittu viisumivapaus EU:n ja Venäjän välillä. Siihen on yritetty saada positiivista ilmettä, jotta Suomi ei enää olisi venäläisten silmissä se EU-maa, joka vastustaa viisumivapautta. Tämäkin positiivisuus mitätöitiin hyvin nopeasti ministeri Räsäsen asiasta antaman lausunnon avulla. Toisaalta on huomioitava, että Venäjän osuus hallitusohjelmassa on paljon suurempi kuin mitä lyhyt ja ympäripyöreä Venäjä-osio antaa ymmärtää. Itse asiassa suurin osa Eurooppa-politiikkaa, Baltia ja lähialueet sekä turvallisuus- ja puolustuspolitiikkaa koskevista osioista on Suomen Venäjä-politiikkaa.

Hallituksesta ei siis ole Suomen politiikan uudistajaksi kun on saavuttu 2000-luvun toiselle vuosikymmenelle. Kamppailu tämän politiikan sisällöstä tullaan käymään presidentinvaalien yhteydessä. 1990-luvun politiikan pääarkkitehdit Paavo Lipponen ja Sauli Niinistö ovat keskeinen kilpailupari. Niinistö on jo pitkän aikaa ottanut etäisyyttä 1990-luvun politiikkaan ja Lipponen tuli pitkän matkaa samaan suuntaan ilmoittaessaan ehdokkuudestaan. Minusta on merkittävää, että Lipponen totesi Suomen tarvitsevan myös ulkopolitiikkaa. Toinen merkittävä toteamus oli se, että Euroopan Unionia saa nyt arvostella. Vielä parempaa olisi ollut, jos Lipponen olisi sanonut, että Suomen politiikkaa Euroopan Unionissa saa arvostella eikä se johda nahkurin orsille. Vaikka näiden kahden poliittisen jättiläisen kaksinkamppailu on se ratkaiseva asia tulevan politiikan sisällön suhteen, niin tarvitaan kuitenkin Timo Soinia, jottei totuus unohtuisi.

Heikki Talvitie
Elokuu 2011