Muistosanat Mauno Koivistolle

MUISTOSANAT MAUNO KOIVISTOLLE

Mauno Koivisto oli Suomen tasavallan presidenttinä vuosina 1982 – 1994. Hän oli myös Suomi-Venäjä-Seuran kunniapuheenjohtaja.

Tulla presidentiksi Urho Kaleva Kekkosen jälkeen ei ollut helppoa. Koivisto voi kuitenkin valita oman tiensä ilman, että edeltäjä olisi enää vaikuttanut hänen ratkaisuihinsa. Koivisto valitsi parlamentarismin vahvistamisen ja edeltäjänsä ulkopolitiikan perusteet.

Itsenäisyys näkyi päätöksenteon laaja-alaisuutena ja Suomen liikkumavarasta piti pitää kiinni. Varman päälle oli pelattava ja hän muistutti, että voidessaan tehdä omia päätöksiään suomalaiset voivat päätyä viisaisiin tai vähemmän viisaisiin ratkaisuihin. Pääasia oli, että omalle päätöksenteolle löytyi sijaa.

Koiviston tullessa presidentiksi kaksi supervaltaa hallitsivat edelleen maailmanpolitiikan näyttämöä. Omalla pitkäjänteisyydellään ja Suomen geopoliittista asemaa taitavasti hyväksikäyttäen Koivisto löysi paikkansa kahden suuren välissä. Reagan lepäsi Suomessa ennen menoaan Moskovaan neuvotteluihin. Kekkosen perinnöstä Koivisto hyödynsi ETY-järjestöä, jonka avulla suuret saatiin kahdenkeskiseen tapaamiseen Suomen maaperälle.

Neuvostoliiton hajoaminen vaati tarkkuutta. Moskovassa oli 1991 kaksi hallitusta, jotka kilpailivat Koiviston huomiosta. Asiaa helpotti se, että tiedossa oli Venäjän nousu Neuvostoliiton raunioille. Koivisto piti kuitenkin henkilösuhteet kunnossa molempiin suuntiin.

Neuvostoliiton hajottua ja Venäjän Federaation hakiessa suuntaansa Suomen liikkumavara kasvoi. Sitä tuli kuitenkin käyttää taiten. Suomen liittyminen Euroopan Neuvostoon ja sitten liittymisneuvottelut Euroopan Yhteisöjen kanssa aloitettiin. Koivistoa on usein arvosteltu siitä, että hän jahkaili tämän kaltaisia päätöksiä. Toisaalta asia voidaan nähdä niin, että hän halusi pitää kiinni vasta saavutetusta liikkumavarasta eikä halunnut tuhlata tätä uutta mahdollisuutta kiireisillä päätöksillä. Koivisto kuului sukupolveen, joka ymmärsi Suomelle mahdollisen vakauden peruspiirteet. Vakautta voitiin ja piti hakea lännestä, jonne Suomella oli vuosisataiset kulttuuriset ja yhteiskunnalliset siteet. Toisaalta oli selvää, että liikkumavara piti säilyttää myös itään, josta Suomen kohtalo oli ollut riippuvainen vuoden 1809 jälkeen.

Koivisto halusi rajoittaa presidentin valtaa. Hänen johdollaan edettiin jotenkin järjestäytyneesti, mutta myöhemmin asiat ryöstäytyivät käsistä ja presidentti-instituution riisuminen vallasta siinä määrin kuin Suomessa on tapahtunut tuli Koivistolle sittenkin yllätyksenä.

Koivisto oli myös talousmies. Vakaan markan politiikka kulki pitkään hänen nimissään. Kun tämä sitten tuli tiensä päähän, niin Koivisto on saanut osansa kritiikistä. Koiviston kohdalla on kuitenkin muistettava, että ei hän fundeerauksillaan tarkoittanut sitä, että asioista vastaavat poliitikot tai virkamiehet eivät olisi itse ottaneet vastuuta omista päätöksistään. Koin tämän henkilökohtaisesti Suomen suurlähettiläänä Moskovassa 1988-1992. Jos Kekkonen oli ollut pitkälti oma ulkoministerinsä ja myös Moskovan suurlähettiläänsä, niin Koivisto hoiti asioita Suomesta käsin niin kauan kuin se oli mahdollista, mutta edellytti suurlähettiläänsä arviointia ja toimintaa varsinkin silloin kun Neuvostoliiton hallinto alkoi yskiä eikä Suomesta käsin pystytty enää täysin arvioimaan tilanteen nopeita muutoksia.

Koivisto oli Mannerheimin ja Paasikiven ohella se presidentti, joka hallitsi venäjän kielen ja haki ymmärrystä Venäjän ideaan. Tästä oli looginen silta sille, että hän suostui Suomi-Venäjä-Seuran kunniapuheenjohtajaksi.

Heikki Talvitie

13.5.2017