Jukka Tarkan Max Jakobson

Max Jakobson on tehnyt monessa mielessä poikkeuksellisen uran kylmän sodan Suomessa ja sen jälkeenkin. Hän on nyt 87-vuotias, joten Jukka Tarkan kirjoittama ja Jakobsonin kustantajan Otavan julkaisema kokovartalokuva on perusteltu. Tarkka on valinnut esitystavaksi tukeutumisen Jakobsonin teksteihin. Tämä tuntuu tässä vaiheessa luonnolliselta valinnalta. Jakobson on ollut niin keskeisellä tavalla mukana Kekkosen ajan ulkopolitiikan taustavaikuttajana ja toteuttajana, että hänestä tullaan varmaan kirjoittamaan useita teoksia ja myös sellaisia, joissa Jakobsonia tarkastellaan ja analysoidaan tietyltä etäisyydeltä.

Kekkonen ja Neuvostoliitto ovat olleet ne navat, joiden ympärillä Jakobsonin merkittävin elämäntyö on tullut tehtyä. Suhteet kumpaakin ovat olleet varsin ongelmalliset ja Tarkka onnistuu luomaan kirjaansa jännitteen, joka käy melkein jännitysnäytelmästä. Suomen itsenäisyys on monille suomalaisille ja myös Jakobsonille ensisijaisesti itsenäisyyttä Venäjästä/Neuvostoliitosta. Pohdinta siitä, miten Suomen kävi Talvisodassa tai Jatkosodassa on keskeistä Jakobsonin ajattelumallissa, sillä suomalaisten on voitava luottaa tulevaisuuteen ja siksi on tärkeätä, että menneisyys kuvataan siten, että tulevaisuus voidaan rakentaa tarkoituksenmukaisella tavalla. Jakobson on keksinyt monia sellaisia käsitteitä, joista myöhemmin on tullut osa suomalaista ajattelua. Niin myös torjuntavoitto sekä Talvisodassa että Jatkosodassa. Ongelmana vain on se, että jos Suomi voitti niin miten selitetään valvontakomissio ja Pariisin sanelurauha. Jakobson ja Tarkka päätyvät Väinö Linnan kannalle. Neuvostoliitto voitti, mutta toisena tuli maaliin pieni Suomi. Hyvä lisäys tähän on se, että Suomi tuli maaliin heti voittajan jälkeen eikä pääjoukon mukana, joka tuli maaliin vasta 45 vuotta myöhemmin. Tämä on Jakobsonia parhaimmillaan.

Jakobson on ollut hankkimassa Kekkosen presidenttiyden alkuaikoina Suomen ulkopolitiikalle liikkumatilaa, jota se kipeästi tarvitsi. Hänen analyyttinen kykynsä ja loistokkaat mielleyhtymät ovat olleet vakuuttamassa monia läntisiä valtiomiehiä Suomen erityistilanteesta Neuvostoliiton naapurissa. Neuvostoliitto tietenkin suhtautui Suomen puolueettomuuteen epäillen peläten sen varjolla pyrittävän heikentämään YYA-sopimusta. Taistelu puolueettomuudesta päättyi eräänlaiseen pattitilanteeseen, jossa Neuvostoliitto kuitenkin kansainvälisissä järjestöissä tunnusti de facto Suomen puolueettomuuden ja välittäjän roolin. De jure Neuvostoliitto tunnusti Suomen puolueettomuuden vuonna 1989, joka oli merkki siitä, että YYA-sopimus oli menettänyt keskeisen merkityksensä Neuvostoliiton ja Suomen suhteissa.

Mietin itse joskus nuorempana lukiessani Jakobsonin tekstejä, että mitenkä lukija voisi säilyttää edes minimimäärän itsenäisyyttä Jakobsonin analyyttisen kyvyn edessä. Tulin siihen tulokseen, että lukija on mennyttä jos hän hyväksyy Jakobsonin lähtökohdat. Sen jälkeen analyysi on niin vakuuttavaa, että siihen vain menee mukaan. Jakobsonia lukiessa on siis hyvä pyrkiä kyseenalaistamaan lähtökohdat, muuten on mennyttä miestä. Jakobson itse säilytti itsenäisyytensä sekä Kekkoseen että Neuvostoliittoon, mutta nämä kaksi suuretta asettivat kuitenkin eräänlaiset raamit Jakobsonin uralle. Kirjassa pohditaan eräänlaisia muita mahdollisuuksia, myös poliittista uraa, mutta tullaan siihen tulokseen, että se ei olisi istunut Jakobsonin henkilöön. Ainakin näin jälkikäteen tämä vaikuttaisi oikealta tulkinnalta.

Heikki Talvitie

23.9.2010